Kevät ja kesä ovat olleet kovin hankalia aikoja. Itku on ollut herkässä, tunteet pinnassa, alakulo painanut taakkana harteilla ja hädintuskin olen saanut pakolliset rutiinit hoidettua, jos niitäkään. Olen ollut kurja avovaimo, huono ystävä ja erittäin armoton itseäni kohtaan. En ole osannut antaa itseni vain levätä, kerätä voimia ja lupaa olla heikko, voida huonosti vaan on pitänyt yrittää todistella jollekin epäolennaiselle taholle olevani elämäni kunnossa. Yöunet on tuonut melatoniini, salikortti riutunut lompakossa, lenkkarit maatuneet eteisen kaapissa ja mitä näitä nyt on.
Raahauduin alkuvuoden salille, jottei kiloja kertyisi. Jotta edes saisin pidettyä kiinni siitä mitä olin viimeisen vuoden aikana saavuttanut. Jotta edes näyttäisin ulkoapäin hyvinvoivalta, jotta edes kelpaisin itselleni. Kunnes kesälomalla ymmärsin miksi liikunta on tuntunut niin epämiellyttävältä viimeaikoina; en ole mennyt sinne liikkumisen ilosta, vaan lihomisen pelosta. Tietyllä tapaa entinen syömishäiriöinen alkoi nostaa päätään kontrolloidakseen, pitääkseen kiinni edes jostakin kun oma henkinen hyvinvointi oli taulukossa jo miinuksen puolella.
Vietin heinäkuun lopussa viikon mökillä. Poissa puhelimen ääreltä, poissa kaupungin melusta, kodin kaaoksesta sekä omista tutuista ympyröistä. Kalastin, saunoin, lomakossutin, vietin aikaa sukulaisten kesken, nautin auringosta ja veneilystä. Nollasin, ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana. Se oli kaikki mitä tarvitsin kohdatakseni syksyn ja tulevan talven. Löysin liikkumisen ilon, säännöllisen ruokarytmin tuoman tyytyväisyyden tunteen ja ennen kaikkea ymmärsin, miksi oli täytynyt levätä ja olla hetki itselleen armollinen.
Vietin heinäkuun lopussa viikon mökillä. Poissa puhelimen ääreltä, poissa kaupungin melusta, kodin kaaoksesta sekä omista tutuista ympyröistä. Kalastin, saunoin, lomakossutin, vietin aikaa sukulaisten kesken, nautin auringosta ja veneilystä. Nollasin, ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana. Se oli kaikki mitä tarvitsin kohdatakseni syksyn ja tulevan talven. Löysin liikkumisen ilon, säännöllisen ruokarytmin tuoman tyytyväisyyden tunteen ja ennen kaikkea ymmärsin, miksi oli täytynyt levätä ja olla hetki itselleen armollinen.
Tämän menneen kesän aikana karma on antanut rutkasti hyvää takaisin. Olen nimittäin saanut elämääni uuden ystävän. Muodostan näinä päivinä erittäin huonosti ystävyyssuhteita, varmaankin johtuen aaltopituuksien suurista eroista. Jo senkin takia tämä on ihan huisin upeaa. Ennemmin omistan elämässäni muutaman hyvän ystävän kuin holvillisen kultaharkkoja.
"And then she'd say: "It's OK, I got lost on the way, but I'm a super girl and super girls don't cry" And then she'd say: "It's alright, I got home late last night, but I'm a supergirl and supergirls just fly"."
Tulen matkustamaan Helsinkiin huomenna, osoitteeseen Kaupintie 11 A. Siellä sijaitsee Neuromental, jossa odottaa lääkäreitä, hoitajia ja toivottavasti ratkaisukeskeisiä hoitokeinoja. Suuren epäilyksen alla on AD(H)D, katsotaan mikä on hoitavan tahon näkemys asiasta. Pelkään, etteivät he näe tilannettani kuten itse sen koen. Pelkään, että he sanovat luulosairaaksi, tyhmäksi, laiskaksi ja saamattomaksi. Mutten voi kuin go with the flow. Kuten joskus aiemmin blogissani sanoin, elämä kantaa.
Niin sen on mentävä nytkin.
"Deep inside my heart I've got this. Everlasting light, it's shining
like the sun, it radiates on everyone. And the more that I give, the
more I've got to give. It's the way that I live, it's what I'm living
for."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti